Lauri "Tahko" Pihkala

Kansallislaji pesäpallon kehittäjän sanotaan toimineen suomalaisen urheilun hyväksi ahkerammin, monipuolisemmin ja pidempään kuin kenenkään toisen. Häntä luonnehdittiin ainoaksi suomalaiseksi, joka ymmärsi fyysisen harjoittelun tarpeen ja joka itsekin harjoitteli ankarasti. Lauri Tahko Pihkalan kotipaikka on Hiekanpään talo Ilosjoen kylällä. Lähimaastossa sijaitsee Tahkon kenttä, jonka kova pohja vieläkin erottuu hiekkakankaasta. Tahkolla oli suuria suunnitelmia kentän varalle.

Lauri "Tahko" Pihkala syntyi vuonna 1888 Pihtiputaalla kirkkoherra Gummeruksen perheeseen. Sukunimensä hän vaihtoi aikuisiällä. Ylioppilaana ja opiskeluvuosinaan Pihkala voitti 400 metrin Suomen mestaruuden vuonna 1910. SM-kultamitalit 400 ja 800 metriltä tulivat kahtena seuraavana vuonna, vastaavaan kolmoismestaruuteen ei ole kukaan muu yltänyt. Suomen ennätysluvutkin kyseisillä matkoilla paranivat Pihkalan toimesta. Hänen olympiamenestyksensä ei ollut korkeaa, mutta pelkkä osallistuminen Lontoon vuoden 1908 ja Tukholman 1912 kisoihin oli saavutus peräkylän pojalle. Tahko Pihkalan parhaiksi tuloksiksi jäivät juoksussa 200 metrillä 23,4; 800m 1.58,1 ja 1000m 2.42,8, joka oli silloinen Suomen ennätys. Korkeutta hän hyppäsi 1,79 metriä, seivästä 3,30 ja työnsi kuulaa 11,80 metriä.

20-vuotiaana Pihkala kiersi useiden kuukausien ajan Yhdysvalloissa ja kirjoitti uraauurtavan "Urheilijan Oppaan", joka oli ensimmäisiä näyttöjä hänen kirjoittajan taidoistaan. Urheilun monitoimimies Tahko Pihkala valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1912. Ensimmäisinä työtehtävinään hän toimi Suomen Voimistelu- ja Urheilu Liiton urheiluneuvojana eli kiertävänä valmentajana vuosina 1913-1917.

Työura jatkui sotaministeriön ja sotaväenesikunnan urheiluasiain toimistopäällikkönä 1918-1921, suojeluskunnan yliesikunnan urheilutarkastajana 1921-1926 ja vuoden ajan puolustusministeriön ylimääräisenä virkamiehenä. Suomen puunjalostusteollisuuden työnantajaliiton toimitusjohtajana Pihkala toimi vuosina 1927-1930. Seuraavaksi, aina sotien loppuun saakka hänen työnsarkansa oli suojeluskuntain yliesikunnan toimistopäällikkönä. Sotilasarvoltaan Tahko Pihkala oli majuri. Vuonna 1948 hänelle myönnettiin Suomen Urheilun suuri ansioristi ja professorin arvonimi. Liikuntatieteiden kunniatohtoriksi vihkiminen tapahtui vuonna 1969. Lauri Tahko Pihkala kuoli 93-vuotiaana

Kirjailijana, järjestömiehenä, valmentajana ja yleisenä ideanikkarina vuosikymmenet vaikuttaneen professori Lauri Pihkalan merkitys on suuri. Järjestötaustasta löytyy mm. SVUL:n urheilujaoston puheenjohtajuus, Suomen Ladun perustajajäsenyys, toimet Suomen Pesäpalloliitossa ja kahden viimeksi mainitun järjestön kunniapuheenjohtajuudet. Tahkon lukuisiin harrastuksiin kuului myös kirjoittaminen. Pihkalalta ilmestyi mm. Urheilijan opas (1908), Pitkäpallo (1917) ja Hitaasti kiiruhtamisen kilpailu (1934). Hän toimi Suomen Urheilulehden avustajana ja Kirin päätoimittajana sekä julkaisi lukuisia kirjoituksia useissa lehdissä.

Jo sata vuotta sitten nuori Pihkala kiinnitti huomiota paatokselliseen tyyliinsä - mutta toki kansan parasta ajatellen - urheilun merkitykseen. Urheilu opettaa ja kasvattaa Pihkalan mukaan kokonaisvaltaisesti vastuuntuntoon, päättäväisyyteen ja itsenäisyyteen. Urheilun kautta kasvaisi selvätuntoisia, kunnon suomalaisia järjestyneen yhteiskunnan jäseniksi. Tahko Pihkala on todennut kehittämänsä pesäpallon käyttötavoista:

- Opettajat! Kun te alatte käydä toivottomiksi poikien kanssa, joilta ei näytä järki juoksevan eikä kiusanteon halu loppuvan, viekää heidät urheilemaan! Silloin te näette, että järki kehittyy pallomailaa hallitessa.

Edelleen pesäpallosta, mielilajistaan, Tahko Pihkala on lausunut isänmaalliseen tyyliinsä:

- Pyhä kansallispeli on nykyhetken välttämättömyys, me emme pyri valloittamaan muita maita, vaan meillä on tekemistä säilyäksemme tässä maassa. Siihen kyetäksemme tarvitsemme kansallispelin, joka pyhittää lapsemme tätä maata varten.

Heini Utunen

Lähteet
Pesäpallon 75-vuotisjuhlakiertonäyttely, ”Kunnian kentät”, Kulttuurihistoriallinen osasto, Jyväskylän yliopiston museo.
Sähköinen kotiseutuaineisto, Pihtiputaan kirjasto, 2003.